Missä Jumala on? - Näyttely esillä 23.2. asti

Juha Hälikkä: Drive

 

Juha ”Julle” Hälikkä (s. 1966) on helsinkiläinen taidemaalari, jolla on kuvanveistäjän koulutus. Hänen taiteensa on maksimaalista ja mahtipontista, viisimetrinen maalaus ei ole harvinaisuus ja kultaväriä kuluu paljon. Toisaalta hän myös piirtää pienehköjä lyijykynäteoksia. Teoksissaan hän ”sämplää” korkeakulttuurisia, poliittisia, taidehistoriallisia, uskonnollisia, banaaleja, groteskeja ja yleviä merkityksiä erilaisten symbolien ja viittausten kautta. Isot maalaukset ovat taiten sommiteltuja, helein ja täyteläisin värein maalattuja kollaaseja, joissa elokuvatähdet, antiikin veistokset, arvokkaat autot, halvat kulutushyödykkeet, korut, eksoottiset eläimet, kukat, aseet, kalliit brändit ja päivittäistavarat esiintyvät sekaisin, mutta ei sekavasti, yllättäen, mutta ei niinkään provosoivasti, vaan jotenkin juhlavasti. Pyhä Teresa kouristelee hurmiossa, poptähti kohottaa kätensä, kankaat ja timantit kimaltavat, ruusut tuoksuvat ja auringonlasku värjää taivaan parhaimpiin sävyihinsä, kun joutsen levittää siipensä ja madonna polttaa tupakkaa.

Raha, mammona ja rikkaus, kauneus, loisto ja valta näyttäisivät olevan keskiössä, mutta mitä tämä kaikki oikeastaan viestii? Meduusan pää on kalliin merkin koru, mutta muistammeko, että antiikin meduusa voi muuttaa ihmisen kiveksi katseellaan? Kullattu timanttikoristeinen revolveri on upea esine, mutta silti sen käyttötarkoitus on ihmisen tappaminen.

Juha Hälikkä on teknisesti taitava maalari, Suomen parhaita, vaikka itse sanookin. Henkilönä hän on ristiriitoja herättävä epäsuosittujen mielipiteiden huutelija: jos kuulisi pelkät puheet, ei ikinä uskoisi, millaista jälkeä tämä itseään nerona pitävä ja usein muitten tekemisiä väheksyvä tyyppi saa kankaalle ja paperille aikaan. Juha Hälikän  näyttely Drive on esillä 12.11.-6.12.2024 Galleria Pirkkoliisa Topeliuksessa Helsingissä. Keskustelin hänen kanssaan hieman siihen liittyen.

Näyttelyssä on perinteiseen tapaan tauluja seinillä, mutta sinne tulee myös lattialla oleva piirustusinstallaatio, joka koostuu kolmestakymmenestä 60x60 cm kokoisesta laatasta.

Julle:

Piirustussarjani nimi on Kohtalon fasismi, eli se tarkoittaa sitä, että sinä et päätä sitä kenen lapseksi sinä synnyt tai minne sinä synnyt.  Et päätä sitä, onko sun vanhempasi minkälaiset geneettisesti ja tuleeko susta kaunis vai ruma, tyhmä vai viisas, rikas vai köyhä ja minkä väriseksi synnyt.

Piirtämistäni hahmoista osa ehkä tunnettuja ihmisiä, jotkut mä olen ihan randomisti vaan ottanut mukaan. Siellä on Salvador Dali, kuuluisa taiteilija, ja sitten siellä on afganistanilainen tyttö, joka ei ole suostunut menemään naimisiin, kun se on vasta 11 tai 12, niin sen päälle on heitetty happoa ja sitten sillä on rikas, menestynyt nainen. Ikään kuin 360 astetta elämään, sitä olen hakenut, erilaisia kohtaloita. Idea on siinä, että mä halusin, että niiden päällä voi kävellä, koska sehän ei ole normaalia kävellä taiteen päällä, mutta tavallaanhan me myöskin kävellään asioiden päältä, joita me ei huomata.

Maaria: Tai joita halveksitaan. Tiedätsä sen Senyan biisin ”mä kävelen sun päältä, mä kävelen sun läpi?”

Julle: No vaikka niin. Yhdessä duunissa on musta musta mimmi, jolla on MP vitonen konepistooli kädessä ja sitten mä lisäsin sen t-paitaan tekstin ”Jesus loves me and my guns”. Kaikennäköisiä, joku syntyy onnellisten tähtien alla kultalusikka suussa ja toinen ei. On niitä joilla on ollut hyvä tuuri ja niitä joilla ei, eli just se kohtalon fasismi. Tyhmienhän ei pitäisi oikeasti lisääntyä, mutta se jos sä menet sanomaan näin, niin sehän on heti kiellettyä mutta näinhän se vaan on, maailma olisi helvetin paljon parempi paikka!

Maaria: Siis onko tää nainen, joka oikeuttaa aseiden käytön Jeesuksella semmoinen, jonka ei olisi pitänyt syntyä vai mitä sä meinaat?

Julle: No ei se mun mielipide ole enää, ku se on muuttunu teokseksi. Mä en voi muiden ihmisten mielipiteille yhtään mitään, se voi olla sun kanta, mutta ei se välttämättä ole mun kanta. Mä vaan niinku näytän sen.

Siellä äiti ja lapsi ja äiti vetää röökii, ihan semmoisen narkkari. Siellä on Mike Tyson, sitten on Madonna. Mä jätin pois joitakin, joihin tarvinnut liikaa taustatietoa, esimerkiksi tää eversti von Stauffenberg, joka vei Hitlerin Sudenpesään pommin.

Maaria: Ai, operaatio Valkyyria, se ois tarinana ollut kiinnostava, mutta harva varmaan olis kuvasta tunnistanut.

Julle: Mä ajattelin, että ku kattoo tätä tyttöä, jonka kasvot on pilattu, niin saattaa tulla ehkä semmoinen ajatus, että jos tuo tyttö olisi syntynyt vaikka Tanskassa niin ei siinä välttämättä käynyt noin. Ja siinä tulee sitten myös se uskonto ja kulttuuri mukaan, että miksi sallitaan tietyissä maissa tämmönen, miehet hallitsee ja sortaa. Mut sit  mä piirsin myös ton [hollantilaisen taiteilija] Vermeerin maidonkaatajan ja laitoin siihen SS-merkin, ku maito on valkosta ja valkoisia on aina syytetään kaikesta.

Sit vanheneminen on fasismia bikinifitness-kilpailijalle, se on kauhuissaan, kun se vanhenee. Ja syöminen, minkälaista ruokaa sä saat syödäksesi, piirsin pullukaksi itsensä roskaruualla syöneen naisen. Esimerkiksi jenkit ja britit on hirveän lihavia just sen takia, kun ne syö paskaa, vanhemmat antaa lapsilleen huonoa ruokaa.

Maaria: Niin oisko näitten teosten sanoma sitten just se kohtalon mielivaltaisuus vai haluatko sä sanoa näillä jotain muutakin?

Julle: En minä tuommoisia osaa sanoa, ei sillä mitään sanomaa ole, mutta fasismin mä laitoin siihen nimeen senkin takia, kun mua ärsyttää tää, kun nykyään sä oot heti natsi, jos jotain sanot ääneen.

Maaria: Niinku woke-ajattelu?

Julle: Niin tää, mikä on sit itsessään fasistista, että kohta ei saa huumoriakaan enää olla.

Maaria: Ku sut canceloidaan? Joo kyllä se on  Julle parempi että sä teet niitä kuvia kun saarnaat. Mutta mä kysyisin vielä erikseen maalauksista, kun nyt sä kerroit siitä piirustussarjasta, että minkälaisia maalauksia sun näyttelyyn tulee?

Julle:  No ei ainakaan tyypillistä skandinaavista, tätä minimalismia sun muuta, mitä joka kodin seinälle laitetaan, että sama kun sä ripustaisit maton seinällesi! Mut siis mä vaan laitan asioita läjään ja katsoja sit luo ne merkitykset.

Maaria: Joo, mutta onko siellä sun mielestä silti tiettyjä asioita, mitä sä ajattelet käsitteleväsi maalaamalla?

Julle:  No joo, yhdessä taulussa on moottoripyörätyttö, joka ajaa vanhan veistoksen päälle. Että siinä mä vastustan vanhan tuhoamista. Mikä se on täällä Suomessa, kun sä menet maaseudulle päin, niin siellä on aina se vanha puukirkko, joka on säilytetty, mutta kaikki muu on vedetty paskaksi sen ympäriltä, on vaan semmoisia tylsiä laatikoita ja kauppa ja Alko ja homeinen kaupungintalo. Mutta menepä Ranskaan ja muualle keski-Eurooppaan, siellä on säilytetty vanhaa kulttuuria. Mun mielestä kulttuurin säilyttäminen on tärkeimpiä asioita, mitä ihmiskunnalla voi olla ja kulttuurin tuhoaminen, se on myös fasismia.

Mä ajattelen myös, että kuvataiteen pitää olla juhlavaa ja nostattaa ihmistä ylöspäin. Suomessa kun ollaan minimalismin perään, niin mietipä sitä, että mitkä ajatusmaailmat on ollu minimalistisia: kommunismi ja fasismi. Kantti kertaa kantti rakennukset ja näin, yksitoikkoista.

Maaria: Okei niin sä ajattelet sen taiteen ja arkkitehtuurin kans todisteena sen ideologian huonoudesta vai?

Julle: Niin, ihmisten pakottamista muottiin.

Maaria: Joo joo, no oisko sitten joku renessanssi vai mikä sellanen ihannoitava vastakohta?

Julle: Mulle tuli mieleen Gaudi, kun mä kerran olin Gaudin talon sisällä. Se on varmaan äärimmäisen vaikea tehdä, mutta kyllä se oli fantastisen upea, sellanen, että ihmisen henki ja sielu niinku elävöityy!  Ja ajattele nyt, jos James Bond menis jossain haalarissa kasinolle, eihän se mee! Se menee smokissa ja naiset huokailee!

Kirje Mikaelille (joka rakastaa amfetamiinia)

Eräänä alkukesän päivänä

Rakas Mikael,

Käytän sinusta eri nimeä kuin tavallisesti, koska aion julkaista tämän kirjeen enkä aio kysyä siihen sinun lupaasi.

Miksi et ollut tänään kanssani Sompasaunassa? Et nähnyt, kuinka aurinko oli punaisen ja sinisen saunan välissä, sieltä takaa heitti säteitään ihmisten paljaalle iholle. Et tullut kanssani mereen uimaan. Muistatko, kun viime kesänä sanoin sinulle, siellä aalloissa puhtaan taivaan alla: Tiedätkö, mitä onni on? ”No?” sinä kysyit. Tätä, minä vastasin ja heittäydyin kellumaan. Uimme aikamme, menimme saunaan, uimme uudestaan. Niin haluisin tänäkin kesänä kanssasi tehdä.

Olikohan se heinäkuun neljäs päivä viime vuonna, kun menimme ensimmäisen kerran Sompasaunaan? Luulen niin. Sama päivä, jona Miki Liukkonen kuoli, mutta en tiennyt sitä silloin vielä. Ei siitä kauaa ole, kun luin sinulle Miki Liukkosen runoja, ainakin sen, jossa torstai on turkoosi.

Menimme saunaan koska tahansa, vaikka keskiyöllä. Sinä olit vähän hätäinen, lähdetään jo, sinä hosuit. Ei, minä sanoin, ollaan auringonnousuun asti. Ja niin me teimme. Muistatko? Olimme uimassa; mietin, mistä kohtaa aurinko pulpahtaa esiin. Mitä ovat nuo valot idässä, ihmettelin enkä koskaan saanut vastausta. Itävalot sammuivat ennen sarastusta, ja siinä se oli: uuden aamun keltainen pallo. Joku tarjosi lämmintä jaffakossua, minä join, sinä et, koska et käytä alkoholia, siitä olet tarkka. (Ja niin monta vuotta luulin sen tarkoittavan, että olet raitis. Sitten kävi ilmi, että piriä ja kannabista ei lasketa.) Olin polkupyörällä, sinä jalan, erosimme Lidlin kohdalla, lähdin polkemaan kotiin, sinä sanoit meneväsi Sörkkaan ostamaan aamupalaa, Piritorin (hah!) S-market olisi auki.

Tänään istuin puupenkillä vilvoittelemassa, siinä seinää vasten, takana joku soitti pianoa, en tunnistanut sävelmää. Minulla oli jäitä ja mansikkasiideriä oranssinpunaisessa termospullossa. Ajattelin: mitä jos sinä tulisitkin yhtäkkiä tänne? Minä halaisin sinua, sanoisin rakastavani. Varmasti. Missä sinä olet?

Voisin soittaa sinulle. Itkeä puhelimeen: tule takaisin. Melkein mieleni tekisi tehdä niin. Mutta en minä voi. Koska jos tekisin niin, olisin valehtelija. Minä olen sellainen, joka pitää sanansa. Toivottavasti nytkin. Aivan varma en ole, sillä kaipaan sinua niin kovasti. Mutta näin minä sinulle sanoin: en anna enää uutta mahdollisuutta. Ainoastaan sitten, jos todistettavasti olet raitis.

Sinä olet vitun piripää nisti. Sinä olet amfetamiinista riippuvainen kusipää. Se sinä olet ja minä olen saanut touhusta tarpeekseni. ”Enkö ole mitään muuta”, sinä ruikutit. Et, minä sanoin. Vittuilit minulle viimeisen kerran, tässä menee raja, minä en sano sinulle yhtään hyvää sanaa, kiltteyteni loppui nyt. Niin minä sanoin, enkä kadu sanojani.

Viime kesänä sanoit: haluan lopettaa. Kävit Raittilassa, jonne saa mennä vain selvin päin, ylpeänä kerroit taas käyneesi siellä, siellä on hyviä tyyppejä, sinä sanoit, siellä on kahvia ja vertaistukea. Hyvä, minä sanoin. NA:ssakin kävit. ”Rakastan sinua enemmän kuin päihteitä”, sinä sanoit.

Jos olisin muusikko, tekisin biisin. Mutta minä olen kirjailija, siksi kirjoitan kirjeen. Sinä olet muusikko. Teit minulle biisin. Anteeksi, että en osannut arvostaa sitä. Miksi tässä ei ole edes sanoja, minä kysyin, etkö viitsinyt kirjoittaa vai etkö osannut? Laitoit jonkun madonnan kuvan levyn kanteen, koska minulla on madonnan, neitsyt Marian nimi. Kysyit ensin, saisitko käyttää minun kuvaani, mutta en suostunut.

Kuule, oliko se tosiaan niin, että sydämesi pysähtyi kerran metrossa ja sinut elvytettiin henkiin? Jumalauta! Herää pelle! Ei sellaista noin vain terveelle nuorelle miehelle tapahdu. Mutta amfetamiini voi vaarallisesti kiihdyttää elimistöä, olen lukenut näistä, sinun vuoksesi. Lievensit kertomusta myöhemmin: sinulla oli epileptinen kohtaus. Ja sellaisia tuli useita. Äänitysstudiolla oli tapahtunut jotain, sinulta lähti taju. Kuulemma kaverit antoivat Diapamia, ja sillä virkosit. Mitä helvettiä nyt oikeasti? Ei kutsuttu ambulanssia, koska pelättiin poliisia, niinkö, ja asetettiin kaveri hengenvaaraan?! Ai saatana näitä touhuja.

Kello on nyt yksitoista, aurinko on jo laskenut. Katselin äsken vaaleanpunaisia pilviä, näin ne olohuoneen pikkuikkunoista. Nyt taivas on siellä siniharmaa, jokin punainen valo välkkyy mastossa. Istun keittiössä ja pihan puoleisten, vastapäisten kerrostalojen välissä taivas on keltainen, se on sinun värisi. Missä sinä olet? Mitä teet? Skulaat ja vedät piriä varmaankin. Kuulemma kitara on paras ystäväsi. ”Skulaan. Oon skulannu 20 tuntia”, sinä joskus sanoit, kun aamulla soitin. Haista vittu, minä sanoin, etkö meinannut yhtään nukkua.

Puhelimeni soi, en vastaa, koska minulla on asiaa sinulle, ei sille henkilölle, joka haluaa juuri nyt puhua kanssani jostain syystä. Sinä et voi minulle soittaa, koska olen estänyt sinut. Haluan mennä nukkumaan, pian menen.  Kirjoitan sinulle lisää huomenna, sydämelläni on paljon. Kättäni särkee. Laitan siihen jääpakkauksen kohta ja asetun peiton alle. Hyvää yötä, rakas. Miksi, miksi sinä et tajua?

Seuraavana aamuna

Huomenta, olet näköjään ajatellut minua 7.42. Tiktokissa on sinulta viesti. Se on ainoa paikka, jossa en ole estänyt sinua.

”Rakastan sinua. Anteeksi kaikesta. Minulle kasvunpaikka. Toivon että kohtaamme vielä joskus. Toivon että voit hyvin. Jos jumala suo me tapaamme. Hyvää kesää rakas.”

En vastaa mitään. Edellinen viestini sinulle on ”Painu helvettiin”. Pidän sen voimassa.

”Missä sulla on kahvikupit?” sinä kysyit, vaikka olet käynyt kotonani ties kuinka monta kertaa ja mukit olivat aivan nenäsi edessä avohyllyllä. ”Mistä tänne tulee valot? Missä on kauha?” ihmettelit saunassa. Kun hait keittimestä kahvia, saatoit unohtaa edellisen puolikkaan kupin pöydälle ja ottaa uuden. Useimmiten läikytit kahvia kaikkialle: pöydälle, lattialle, matolle ja sohvalle.

Usein pelasimme lautapelejä. Trivial Pursuitia, Alphabetia ja mikä sen yhden nappulapelin nimi onkaan? Muistit aina näyttelijät elokuvista, joista en ole kuullutkaan ja bändijutut tiesit – pinkit kortit. Historiastakin sinulla on paljon knoppitietoa, onkos se keltainen väri vai mikä? Minä yleensä tiedän ruskeat kortit.

Koska et ollut skarppi, syystä toisesta, minä yleensä voitin. Kerran suutuit silmittömästi, olit jo eteisessä ja huusit, kuinka Jumala ei rakasta sinua. Tule takaisin, minä sanoin, pelataan uudestaan. Joku toinen olisi pelästynyt, sen verran raju purkauksesi oli. Mutta minä houkuttelin sinut takaisin ja sinä suostuit. En muista, kumpi seuraavan erän voitti, mutta sitten sinulla oli jo kiire taas.

Vilkuilit puhelinta jatkuvasti. Mitä sä säädät? saatoin kysyä. Hoidan asioita, sinä sanoit. Mitä asioita ihminen hoitaa yömyöhään? Pirikauppaa tietenkin.

Ei tästä kauan ole, kun kutsuit minut syömään Saslikiin. Tulin varmaan osalliseksi rikollisesta toiminnasta, kun suostuin. Jostain olit saanut paljon rahaa, sinulla oli uusi takki, t-paita, farkut ja kengät, väärät vuodenaikaan nähden, ja jonkin tahran olit jo takkiin saanut. Sinulla on usein likaiset vaatteet, etkä huomaa, vai etkö välitä? Viime kesänä olit likainen puvuntakki päällä, punainen huivi päässä, kun kävimme Kiasmassa. Mutta se oli mukava päivä. Jaksoit kävellä Töölönlahdella, ostimme kahvia ja jäätelöä, puhuimme kaikessa rauhassa.

Sinulla oli työpaikka henkilökohtaisena avustajana, sanoit pitäväsi siitä työstä. Miksipäs ei, sinä olet sosiaalinen ja avulias. Mutta sitten joku oli valittanut. Sinulta vaadittiin puhtaita seuloja. Olitko ollut sekava, mitä oli tapahtunut? Joku oli sanonut, että kannabis haisee, niin sinä minulle sanoit, mutta ei ongelmaa, annan puhtaat seulat ja saan jatkaa. No, toisella tai kolmannella kerralla seula ei ollut puhdas. Puoli vuotta, sinulle sanottiin, puoli vuotta puhtaita seuloja, että pääset takaisin. Se oli sinulle liikaa, et viitsinyt yrittää.

Uskottelit kuitenkin minulle edelleen, että haluat raitistua. Ja minä uskoin. Kunnes sitten syksyllä, ei se oli talvi jo, tulit saunalle silmät punaisina räkä valuen. Sillä kertaa sauna ei ollut lämmin, olin ehtinyt jo uida, sinä et halunnut. Ei se raittius sitten onnistunut, minä totesin. ”Kui?” sinä kysyit. No saatana, näenhän minä! Sen jälkeen aloit muuttua, etääntyä, tulla kylmemmäksi, vihaisemmaksi, välinpitämättömämmäksi ja kaikin puolin sairaammaksi, fyysisesti et jaksanut enää lähteä lenkille, psyykkisesti olit usein hermoraunio, vainoissa tai raivoissa.

Ottaa päähän, ottaa helvetisti päähän, että sinä tuhoat elämäsi, etkä itse sitä tajua – tai ehkä et vain piittaa. Minä en jaksa enää katsoa vierestä. En jaksa jännittää, missä kunnossa tällä kertaa mahdat olla, jos tapaamme. Vaikket olisi ”swimboissa” ja silmät seisoen taukoamatta puhuva tyyppi, saatat olla kuolemanmusta raskas hahmo, joka vie huoneesta hapen synkillä, itsetuhoisilla, kateellisilla tai harhaisilla jutuillaan. En jaksa pelätä, kun seuraavan kerran hukkaat puhelimesi ja olet viikon tavoittamattomissa. En jaksa hourupäisiä, mustasukkaisia tekstiviestejä, joita saattoi sinkoilla kilometrikaupalla taukoamatta. ”Enkö ole muuta kuin narkkari”, sinä ruikutit. Olet sinä, tietenkin, mutta narkkari on ottanut enemmän ja enemmän sijaa sinussa ja oikea persoonallisuutesi pilkahtelee enää ani harvoin, niin että sitä on ehkä 5% enää näkyvissä, Piripää on ottanut vallan kuin saatana konsanaan. Et pysty vastavuoroisuuteen etkä empatiaan. En minä voi olla demonin ystävä.

Kunpa tulisit takaisin, Mikael, sitä minä toivon!

Juttu on julkaistu teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä 2/ 2024

Maarian kirje Jeesukselle

[Koska olen tänään syvämietteinen, julkaisen esseetekstin marraskuulta. Tarjosin kirjoitusta Kirkko ja kaupunki -lehteen, mutta se oli vääränlainen. (No pitkä nyt tietenkin, mutta luulen, että muutenkin.) Leukailin päätoimittajalle puhelimessa jotain, että on se jännä, kun tekstin aihe on Jumala, mutta ei kirkolliseen lehteen kelpaa. Jumalasta(kin) pitää kirjoittaa journalistisemmin (mitä se sitten onkaan, kun esseekin on yksi journalismin laji). Lehti olisi kuitenkin halunnut haastatella minua, koska minulla on "mielenkiintoisia ajatuksia", mutta minä en halunnut olla heille jännä juttuaihe. Omassa blogissa saa julkaista mitä tykkää, niin lataan syrjään jääneen nyt tähän!] 

19.11.2023

Maarian kirje Jeesukselle

19.11.2023

5.59

Rakas Jeesus,

hyvää huomenta. Hyvä Jumala, kiitos uudesta päivästä. Kultainen Pyhä Henki, sytytin sinulle aamukynttilän.

On aivan mustaa, on marraskuu, auringon nousuun on puolitoista tuntia vielä. Onko se niin, että koska aurinko tänään nousee, Jumala on olemassa? Olen varma auringonnoususta, mutta Jumala, sinusta minä en ole lainkaan varma. Myös minun kahvini on mustaa, maitoa on vain tilkka, en jaksanut eilen mennä kauppaan.

Tänään on sunnuntai, pyhä, niin kuin äitini sanoo. Ennen oli pyhänä kaupat kiinni, mutta nyt voisin halutessani juosta 24h Alepaan hakemaan sitä maitoa. Muista pyhittää lepopäivä ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi, sanotaan. Minä olen taiteilija enkä aina tee eroa päivien välille.

Minä olen Maaria, 51vee Vallilasta, no, kyllä sinä, Jeesus, sen tiedät. Raamatussa minä olen Maria, se joka istui jalkojesi juuressa kuuntelemassa ja vähät välitti höösäämisestä. Sellainen minä olen, opiskelen teologiaa ja unohdan tiskata. Minun mummuni oli Martta, hän oli diakonissa, sellainen joka palvelee muita. Seinälläni on kehyksissä Martta-mummun Viipurin diakonissalaitoksen todistus. Siinä lukee Psalmin sanat, jotka minä sanon sinulle, Jeesus, tänä aamuna: ”Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra minun auttajani.”

Koraanissa minä olen Mariam, se, joka synnytti yksin erämaassa. No ehkei ihan, mutta melkein yksin minä kasvatin kauniin tyttären. Ja aivan niin kuin sinä, Jeesus-lapsi, myös minun tyttäreni oli Jumalan ihme, niin ihana hän oli. Minä annoin tyttärelle mummuni nimen, ja se oli merkki: myös hän halusi palvella muita, hän halusi olla sairaanhoitaja.

Jumala, miksi sinä otit minun tyttäreni 20-vuotiaana pois maailmasta? Miksi sinä teit niin?

Katson uutisia. Gazalainen mies itkee poikansa ruumis sylissään. Antakaa meidän haudata lapsemme, hän itkee. Ja minä itken tämän miehen kanssa. Allahu akbar, mies sanoo, ja niin minäkin sanon, Jumala on suuri, sinä olet, mutta miksi sinä annat tämän kaiken tapahtua? Elohim, Elohim, huutaa israelilainen äiti, jonka vauva on Gazassa panttivankina. Me kaikki huudamme sinulle, kuuletko sinä meitä? Miksi sinä et auta?

Eeli Eeli, lama sabaktani? Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Jeesus, sinä huusit ristillä näin. Ainoalle pojalleen Jumala teki niin, antoi ristiinnaulita. Minä opiskelen islamilaista teologiaa, se kiinnostaa ja viehättää minua ihmeellisellä tavalla. On monta syytä opiskella islamia, olen sitä mieltä, että se tekisi kaikille hyvää. Mutta sinun huutosi vuoksi, Jeesus, minä pysyn sinun luonasi, minä luen armeliaassa Armahtajassa sinut.

”Jumalan, armeliaan Armahtajan nimeen! Kautta päivänvalon ja hiljaisen yön! Herrasi ei ole sinua hyljännyt eikä vihaa. Loppu on totisesti oleva sinulle parempi kuin alku, ja Herrasi on antava sinulle, että tyydyt. Eikö hän tavannut sinut orpona ja ottanut hoiviinsa? Hän tapasi sinut eksyneenä ja opasti. Hän tapasi sinut köyhänä ja teki rikkaaksi. Siksi orpoa älä sorra ja pyytävää älä toru! Ja Herrasi armoa kerro!”

Se on Päivänvalon suura, ja paremmin kuin mikään, se sopii tähän pimeään aamuun, jossa minä odotan valoa, se sopii minun tuskaiseen sydämeeni, joka odottaa armoa.

Jeesus, kristinuskossa armo tiivistyy sinun kuolemassasi ja ylösnousemuksessasi, syntien anteeksiantamuksessa ja iankaikkisessa elämässä. Minä olin eilen kirkossa, alttari oli alta valaistu purppuravalolla, joka lankesi sinun sääriisi krusifiksissa. Istuin vasemmalla puolella. Martan isä oli tullut ennen minua, hän oli istunut oikealle. Tule tänne, minä sanoin, ei istuta samalla puolella kuin hautajaisissa.

Sinusta ei koskaan tiedä, minun ystäväni, Martan luokkakaveri, Jassu sanoo. Hän pelkää, että sanon ihmisille mitä tahansa, sillä joskus saatan sanoa. Arjessa sanon siksi, että olen utelias. Jos minua kiinnostaa, söikö suosittu cheerleader-poika tänään kalapuikkoja ja haluan puhua ruotsia, minä menen kysymään häneltä hallilla, vaikka sellainen on Jassun mielestä mahdottoman noloa. Kirjoittajana sanon kaikenlaista siksi, että kieli on työvälineeni ja haluan koetella sen teknisiä rajoja. Sanon myös siksi, että sisälläni on vapauden, rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimus, näitten arvojen nimissä on joskus sanottava asioita, joista ei yleensä puhuta. Niinkin saattaisi tapahtua, että kun siellä teologisessa tiedekunnassa nyt olen, minä yhtäkkiä opiskelisin papiksi ja sitten lukisin saarnastuolissa Koraania! Eilen minulle tuli sellainen olo, että niin melkein pitäisi tehdä!

Ei saa pilailla uskonasioilla, joku sanoo. Älä hämmennä ihmisiä, Martan isäkin sanoi, kun kävin kysymässä ruotsalaiselta cheer-pojalta kalapuikoista. Minun mielestäni saa pilailla, mutta yleensä en pilaile laisinkaan, minä vain haluan tietää kaikenlaista ja ottaa joskus kontaktia toisiin vähän yllättävästikin.

Silloin kun sinä, Jeesus, olit maan päällä, sinä ragesit rahanvaihtajille ja kaadoit niitten pöydät. Minä ragesin eilen kirkossa. Minä kiroilin kirkkosalissa ja huusin papille. Jumala, koska sinä näet kaiken, sinä tiedät, mitä tapahtui. Jeesus, koska sinä tulit ihmiseksi, sinä tiedät, miltä minusta tuntui ja miksi tein niin.

Kirkossa oli tapahtuma itsemurhaan kuolleitten omaisille. Siksi krusifiksi oli valaistu violetiksi ja siksi alttarilla esitettiin tanssi. Siksi pappi sanoi, että kaikenlaiset tunteet on sallittu. Oikein hyvä. Mutta kirkkokahveilla se sama pappi sanoi vähän muuta ja sitten, totisesti, hän sai tunteista tuta! Minä huusin pöydässä perkele. Miten minä nyt tämän selitän, että muutkin ymmärtäisivät?

Neljä vuotta sitten kirkossa oli Martan hautajaiset. Minun tyttäreni oli valkoisessa arkussa. Kirkossa oli 130 ihmistä, niin monet Marttaa rakastivat. Jokainen laski arkulle yhden kukan. Älkää tuoko kukkalaitteita, lahjoittakaa mieluummin sopiva summa niille, joilla on hätä, niin Martta olisi toivonut, me olimme pyytäneet hautajaiskutsussa.

Niin moneen vuoteen minä en mennyt kirkkoon. Vaikka minä kaipasin sinua, Jumala, minä en voinut mennä kirkkoon, koska pelkäsin, että näkisin ainoastaan Martan arkun. Kun ensimmäisen kerran kesällä yritin, juuri niin kävi, ja minä juoksin kirkosta itkien ulos.

Sitten syksyllä, minä päätin yrittää uudestaan. Päistikkaa kadulta poikkesin kirkkoon. Jokin oli toisin, alttarilla oli värikäs liina. Tervetuloa, oranssimekkoinen nainen sanoi, täällä on sateenkaarimessu. En minä varmaan voi, ajattelin. Mutta nuo värit alttarilla, minun täytyy mennä katsomaan. Minä kävelin kirkkokäytävää, pysähdyin sytyttämään tuohuksen Martalle. Kävelin eteen asti ja otin valokuvan alttarista. Sitten juoksin kotiin.

En riisunut takkia, istuin sohvalle katsomaan valokuvaa, jossa oli Jeesus ja värikäs alttariliina. Avasin kädessäni olleen messuohjelman. ”Vaikka musta-valkoinen ois maailma/ Silti oikeus on meillä kaikilla/ Nähdä sateenkaaren värisiä unia.” Ne varmaan laulavat tuota nyt, minä ajattelin, mitä jos juoksen takaisin kirkkoon, voisinko minä tehdä niin? Niin minä tein ja myöhemmin minä menin ehtoolliselle muiden mukana. ”Tämä on Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun edestäsi annettu. Tämä on Jeesuksen Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.” Näin sanoivat nuoret lempeät papit, toisella oli sateenkaarikorvakoru, hän hymyili minulle. Lempeiden pappien kädestä nautin sinun ruumiisi ja veresi, Jeesus. Kiitos.

Mutta nyt, mitä sanoikaan pappi kirkkokahvilla? ”Meillä on täällä Paavalin kirkossa näitä sururyhmiä, mutta itsemurhaajien omaisia me ei sinne oteta.” Anteeksi kuinka, minä sanoin. Kun siellä on vanhoja leskiä, jotka järkyttyvät. ”Ai, ei saa tulla pilaamaan muiden ryhmää?” minä huusin. Naurahtiko joku, vai mikä oli se kohahdus, joka salissa kävi? Oletko sinä koskaan ajatellut, minä sanoin, että ei mekään aina haluta siitä itsemurhasta puhua, on meillä muutakin? Menin aivan tolaltani ja vollotin servietti silmilläni. Minä olin halunnut tulla kirkkoon, Jumalan luo, ja nyt minulle sanotaan, että mene pois! Moskeijaanko minä sitten menen, onko siellä lempeämpää? Liekö synagogassa parempi sittenkin?

Minä niin suutuin tuolle papille, nyyhkytin vähän myöhemmin käytävässä Tepolle, Surunauhan työntekijälle. Oikeastaan minäkin, Teppo sanoi, ymmärrän sinua, hän valitsi sanansa huonosti. Surunauha on vertaistukijärjestö itsemurhan tehneiden läheisille. Surunauhassa on sururyhmiä, mutta minä en ole halunnut mennä itsemurharyhmään. Olen kyllä osallistunut ryhmächattiin joskus ja tavannut vertaistukihenkilö Soilia. Mutta, minä nyt kerroin Tepolle, ihan ilman tuon papin lupaa, minä jo menin kirkon sururyhmään, se on Liisan ryhmä, kirjoitusryhmä. Ei Liisa sanonut, että mene pois. Siellä minä kirjoitan Martalle, eikä minun tarvitse sanoa yhtään mitään itsemurhasta.

Diakonilla oli vihreät glitterrajaukset silmissä. Kiitos kun tulit, hän tuli sanomaan, kun olin pukemassa. Sitten tuli tyhmä pappi puhumaan: Anteeksi että satutin sinua, sinulta jäi nämä karkitkin pöytään. Hän olisi kai halunnut keskustella, mutta minä en halunnut. Niin hän oli sanonut, että ryhmä menee itsemurhasta pilalle, että kyllä näin voi sanoa, hän oli vielä todennut kysymykseni jälkeen, samoilla sanoilla. Jos hänellä on sellainen ajatus, mitä keskustelemista siinä sitten on? Moido! minä huusin.

Voi Jumala, sinä yksin tiedät, miten satuttavia sanoja minä olen näinä vuosina kuullut! ”Mitä sinä sitä enää mietit, et sinä sille mitään mahda, unohda menneet ja katso vain tulevaisuuteen!” Melkein neljä vuotta meni, ennen kuin pystyin mihinkään ryhmään menemään. Nyt minä uskalsin ja se on hyvä. Olen nyt käynyt siellä kaksi kertaa enkä ole kertonut, miten Martta kuoli, voi olla, etten kerro ollenkaan. Sillä minä olen niin kyllästynyt ajattelemaan itsemurhaa! Niin kauan minun oli pakko ajatella sitä, lähes koko ajan. Olin niin traumatisoitunut, kauhuissani ainoastaan. Ei sellainen ihminen hakeudu outojen ihmisten ryhmiä pilaamaan, ei sellainen voi olla kuin aivan tuttujen ja turvallisten lähellä. Suru pääsi tulemaan vasta paljon myöhemmin. Minä olen kirjoittanut ryhmässä runon karjalanpiirakoista ja voista, joilla voi lohdutta surevaa ja siitä, miten Martan kanssa löllöiltiin sohvalla ja otettiin räppibattle. Voi miten kauniisti kirjoitettu, sanoi yksi ja sinä kirjoitat niin lämpimästi, otat kuulijankin mukaan, totesi toinen ryhmälainen.

Aurinko on nyt noussut. Tunnin päästä soivat kirkonkellot. Kuka siellä tänään on vuorossa? Kun minä niin haluaisin sellaisen ystävällisen kirkon, jossa on hyvä ja turvallinen olla! Minä haluaisin muitten kanssa jutella sinusta, Jeesus! Keskiviikkona kävin iltasopalla. Naapuri, jonka olen nähnyt 300 kertaa, ei tervehtinyt. Yksi nainen hymyili, en minäkään hänelle osannut mitään silti sanoa. Ruutupaitainen mies moikkasi, mutta ei jäänyt puhumaan, meni vain muitten ukkojen kanssa naureskelemaan. Olisiko siellä Petja-pappi, hän on se, jolla oli sateenkaarikorvis, ja hän on sanonut, että Jeesus oli feministi. Ei, ei ole Kopperoista tänään, minä en ehkä mene.

Kun kirkkosalissa ei ole sateenkaarilippua tai violettia valoa, siellä on kolkon oloista ja vaarana on, että minä itken enkä saa pidettyä ääntä hiljaisena ja jonkun mielestä se pilaa jumalanpalveluksen, kun yksi parkuu penkissä. Saako sellainen mennä kirkkoon? Se jolla on hätä, eikö se juuri saisi? Jumala, minä tiedän, että sinä et hyljännyt Jeesusta etkä sinä ole minuakaan hyljännyt, vaikka meille molemmille sinä teit kamalasti enkä minä voi sitä ymmärtää.

Jeesus, Koraanissa sanotaan, että ei sinua ristiinnaulittu, juutalaisista vain näytti siltä. Profeettatradition kannalta ajatus häpeällisestä kuolemasta on ehkä mahdoton, siksi Jumalan lähettiläs vain suoraan korotettiin taivaaseen, se ristihomma oli joku feikki. Siinä on myös se, että profeettaa ei saa kiusata, gambialainen naapurini Musa sanoi näin, kun oli se Muhammad-pilapiirroskohu. Musa oli surullinen profeetan puolesta, kun toiset kiehuivat vihaa väärintekijöitä kohtaan, Musan ensimmäinen tunne oli empatia profeettaa kohtaan. Niin, että Jumala itse kiusaisi profeettaa, saati omaa poikaansa, onhan se aika outoa! Mutta kun siinä oli se lunastuksen välttämättömyys ja se, niin hankalasti ymmärrettävä asia, että sinä, Jumala, kuitenkin samaan aikaan itse olit kärsivä Jeesus, te olette sama.

Paavalin kirkossa sinä, Jeesus, olet ristillä alttarin yllä. Minä haluaisin tulla siihen taas ja vastaanottaa sinun ruumiisi ja veresi! Voinko minä? Itken nytkin valtoimenaan, eihän sellainen käy, vai mitä, Jeesus?

Keitän lisää kahvia. Vasta nyt kunnolla huomaan, että maassa on kerros lunta, pimeässä se ei juuri erottunut.

Pyhä Henki, sinun kynttiläsi palaa. Minä en oikein tiedä, kuka sinä olet, mutta on mahdollista, että sinä olet se, joka antaa minulle sanoja, joita kirjoitan. Se on myös Martan kynttilä, tai sanotaanko paremmin, että sinun liekkisi palaa kynttilässä, joka on Martan valokuvan vieressä. Katson Martan kuvaa aina kirjoittamisen lomassa. Ennen en pystynyt katsomaan, hymyilevän Martan näkeminen teki liian kipeää. Nyt Martan hymy lämmittää minua ja se on samalla Jumalan lämpöä, jotenkin niin minä uskon. Kiitos uuden päivän valosta, Jeesus, pilvien takana on vähän sinistä!

Terveisin Maaria

Kalasatama Ryhmäteatterissa: Kasarilesbo, Ketipinor ja woke

Joanna Haartti 

Kuvat Mitro Härkönen/ Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Kalasatama perustuu Tuuve Aron samannimiseen kirjaan, joka on eräänlainen autofiktiivisen romaanin ja esseistiikan/pamfletin hybridi. Käsikirjoituksen on tehnyt Salla Viikka ja esitykseksi sen on ohjannut Sini Pesonen. Näytelmää voisi kutsua elämäkerraksi tai kasvutarinaksi, kysymys omasta identiteetistä ja omasta paikasta ja erilaisista rooleista muuttuvassa maailmassa on keskiössä. Teemoina on seksuaalisuus, suhde vanhempiin, seurustelu ja ystävyys, taiteilija-ammatti ja mielenterveys. Tyylilaji on mustaa huumoria pursuava (pillerinmakuinen, kuten käsiohjelma kertoo) tragikomedia, jota paikoin ryydittää ronski liioittelu.

”Meitä on moneen junaan, ja osa jää asemalle” kuuluu eräs puujalkasanonta. Matka koko elämän tai lyhyempien tapahtumien ja kokemusten metaforana on kuluneenkin tuttu kirjallisuudesta, lauluista ja nykyään esimerkiksi tosi-tv:stä. Esitys on matka ja katsomiskokemus on matka, ja tällä kertaa aloitetaan siitä, että ollaan jumissa metroasemalla, jonka lavastaja K Rasila on luonut näyttämölle. Kuulemme metron kuulutuksen: Kalasatama - Fiskehamnen. Kalasataman kauppakeskus Redi on niin sokkeloinen paikka, että sen avauduttua alkoi kiertää urbaanilegendoja henkilöistä, jotka jäivät päiväkausiksi eksyksiin. Kalasatamassa sijaitsee myös terveys- ja hyvinvointikeskus -niminen kolossi, jonka aulassa on palvelurobotteja. Vastaanottohuoneissa ei ole päivänvaloa, ikkunat ovat takakäytävän suuntaan, jota kautta henkilökunta liikkuu.  Metrolta tähän urbaaniin keskukseen päästäkseen on kuljettava Redi-labyrintin läpi, mutta on mahdollista, että matka on tyssännyt jo aiemmin, ja olet loukussa  internetin pykivässä Maisa-järjestelmässä.

Heli Hyttinen, Joanna Haartti ja Minna Suuronen

 

Päähenkilö Riksu (Joanna Haartti) on keski-ikäinen lesbo, kirjailija ja avohoitopotilas. Mikä Riksua oikeastaan vaivaa, paitsi unettomuus, ahdistus ja lääkkeiden sivuoireet, kuten raajat sätkimään saava tanssitauti, ei ole ihan varmaa. Mutta onhan se aika paha, että ex-puoliso kutsuu tekstiviestissä antikristukseksi, ja isäkin meni kuolemaan. Hahmo on tunteissaan kiihkeä oikeassa olija, mihin sopii välillä hurjuuksiin yltyvä mesoava puhetyyli (joskaan en osannut päättää, oliko se välillä kuuluva, mielestäni turkkamainen vire jo liian ärsyttävä).

Riksu käy joka toinen viikko Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa psykiatri Olavi Keinolan (Santtu Karvonen) vastaanotolla. Narisevaäänisen, kyllästyneen Keinolan keino on määrätä rutkasti psyykenlääkkeitä, ihan kaikenlaisia: antipsykootteja, antidepressantteja, rauhoittavia lääkkeitä, unilääkkeitä ja lopulta jopa dexamfetamiinia.  Useimmat lääkkeet mainitaan kauppanimeltään, enkä mitenkään voi olla ainoa yleisöstä, joka tunnistaa: tuota minullekin laitettiin. (Wikipedian mukaan noin 700 000 suomalaista käyttää vuosittain jotakin psyykenlääkettä ja joka kymmenes aikuinen käyttää jotakin psyykenlääkettä vuosittain säännöllisesti. En löytänyt lukua, kuinka iso osa väestöstä on joskus elämässään käyttänyt psyykenlääkettä, mutta en välttämättä ole väärässä, jos veikkaan, että kolmasosa tai peräti puolet.) Eräs kyseenalainen lääke on Ketipinor. Miksi minulle annetaan skitsofrenialääkettä? Riksu yrittää kysyä, vastausta saamatta. Masennuslääkkeen kohdalla kyseenalaistaminen johtaa annoksen nostamiseen. Tässä kaikessa liioittelua on lähinnä se, että Riksu tapaa lääkäriä varsin tiheään: joka toinen viikko. (Oikeasti moni psykiatrisen polin asiakas näkee lääkärin vain kerran vuodessa. Amfetamiinipohjaisen lääkkeen löperöstä kirjoittamisesta en ole ihan varma, käsittääkseni yleensä vaaditaan perusteelliset ADHD-tutkimukset).

Metro viuhuu itään ja länteen ja sen ovista purkautuu monenlaista väkeä. Riksu ottaa kontaktia satunnaisiin kulkijoihin. Kohta kiidämme muistometrolla takaumakohtauksiin Riksun elämään. Matkattiinko liian kauas, mietin, kun tulen heitetyksi Riksun vanhempien ensitapaamiseen; miten tämä homma pysyy kasassa? Mutta ei hätää, pitkäveteisyyteen en tänään ehdi kuolla, mutta nauruun ehkä, tulen huomaaman. Vanhemmista muodostuu tärkeitä henkilöitä tarinassa, joten kohtaus on ihan tarpeen heidän karaktäärinsä ensimmäisten viivojen piirtämiseksi.

Heli Hyttinen ja Markku Haussila

 Riksu on tullut jätetyksi oltuaan itse ensin uskoton, mikä hänen oman selityksensä mukaan johtui huonosta isäsuhteesta ja isän paskasta esimerkistä, joka tarttui tyttäreen tämän nuuhkaistua papan päällystakkia. Nenä ja päällystakki! (Nikolai Gogolin novelli ja näytelmä). Isä oli lurjus, ehkä luuserikin ja hän rakasti venäläisiä klassikoita. Eikä tämä tähän jää, nenästä irtoaa enemmän. Ystävä syynää Riksun sierainta ja toteaa, että eipä sitä faijaa täällä näy. Lääkäri mainitsee nenän tukkoisuuden yhtenä lääkkeiden sivuvaikutuksista, minkä Riksu tunnistaa.  Niinpä nenähuuhtelukannu roikkuu hänen vyöllään osan esityksestä ja muuttuu yhdessä kohtauksessa Aladdinin taikalampuksi Riksun otettua kymmenkertaisen annoksen lääkkeitä.

Esitys on tehty kuuden näyttelijän voimin. Rooleja on kuitenkin kymmeniä. Ehkä kaikkein monipuolisimmin muuntautuu Minna Suuronen, joka näyttelee Riksun äitiä. Äiti on ennakkoluuloinen ja hieman omistava, mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lempeä, iltajäätelö toistuu merkkinä hänen rakkaudestaan. Suuronen on mainio myös heteroseksuaalisena kirjailijana, joka kokeilee viehätysvoimaansa lesboon kustantamon bileissä ja peräti maaginen ex-puoliso Evenä ilmestyessään siivet selässä nenäkannu-taikalampusta.

Heli Hyttinen näyttelee Riksun ihastuksia ja tyttöystäviä. Ei kai nyt sentään, ajattelin, kun jouluinen seksikohtaus alkaa sanoilla: ”Tykkäätkö sä piparista?” Mutta Hyttinen panee homman toimimaan: Stellan asento ja liikekieli tekee kohtauksesta yhtä aikaa koomisen ja kuuman. Samaan aikaan Riksu kommentoi yleisölle tuntojaan ja epävarmuuttaan, ja tilanne lässähtääkin siihen, kun hänen täytyy mennä vessaan poistamaan terveysside housuistaan, mikä lienee monelle tunnistettava tilanne.

Joanna Haartti, Heli Hyttinen ja Santtu Karvonen

Teos on superhauska, ja se näkyi yleisön reaktioissa, niin että välillä ihmettelin, onko tämä perjantai-illan naurusta ulvova jengi kenties kännissä. Välillä kuului ”huh huh” tai ”wuhuu” ja taisi omastakin suustani kimmota äänekäs ”ai saatana”, kun Finlandia-mieskirjailija (Santtu Karvonen) oli niin hiton ällö! Ja sitten ne naiskirjailijat vielä menivät siihen nuoleskelemaan ja ihastelemaan sen autofiktio-ideoita! (Eihän näin oikeasti tapahdu, eihän?)

Riksu muistelee kasaria ja ysäriä kaihoisasti ja kaltaiselleni keski-ikäiselle tämä onkin mahtava nostalgia-trippi: joo, noin tosissaan itsekin tanssin Pump up the Jamin tahtiin ja just tolleen joku piti tukasta kiinni, kun oksensin omppuviiniä. Toisaalta kurahousuasuiset sähkötuolin leikkijät, partioleirin kiusaajatyypit, porukasta eristäjä -tytöt ja alati housuihin pyrkivät, toisen rajoista piittaamattomat teinihormoniheikit herättävät aika synkkiäkin tuntemuksia, ja se mikä keski-ikäiselle on ikävä muisto ja kenties käsitelty trauma, on monen lapsen ja nuoren todellisuutta juuri tällä hetkellä ja tapahtuu somen takia paljon suuremmassa mittakaavassa.

”Vanhan liiton” lesbous, ulkoisina merkkeinään ruutupaita ja reisitaskuhousut, on Riksun huolella rakentama identiteetti. Siinä maailmassa kuuluu tulla kaapista butchina tai femmenä. Monien mutkien kautta vähemmistöstressin on syrjäyttänyt vähemmistöriemu, jossa lesbous on aitopaikka katsoa maailman hulluutta sivusta. Mutta Riksun harmiksi vanhat kategoriat eivät ole ennallaan: woke hämmentää ja uuden ajan queer-moninaisuus, vaikkapa panseksuaalisuus, suorastaan vituttaa. Metroaseman sateenkaarinuorisolainen (Markku Haussila) edustaa uutta aikaa. Kaksikon kohtaaminen tuntuu molemmin puolin hankalalta, ja ”lesbomummoon” turhautunut nuori kiiruhtaa kavereittensa kanssa prideen. Mutta lopulta Riksukaan ei jää asemalle, vaan lähtee samoihin juhliin ystäviensä kanssa. Ehkä riemu vielä aukenee uudella tavalla?

Identiteettikysymyksiä kannattaa pohtia lisääkin, mutta en pyörittele tässä enempää, vaan  suosittelen Tuomas Rantasen  Teatterin politiikka-podcastin jaksoa Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun, jossa Tuuve Aro ja Johanna Haartti keskustelevat toimittajan kanssa. Teatterin politiikkaa – Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun - Voima

                                                              Joanna Haartti ja Heli Hyttinen

Kantaesitys Ryhmäteatterissa 13.2.2024

Käsikirjoitus Salla Viikka
Näytelmä pohjautuu Tuuve Aron samannimiseen romaaniin
Ohjaus Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu K Rasila
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen
Tarpeiston suunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Ia Luhtanen
Koreografi Maija Nurmio
Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen

--

Arvio loppui jo, mutta puhun vielä hetken lääkeaiheesta. Se, että teoksessa käsitellään mielenterveysongelmia, oli varmaan itselleni suurin kimmoke mennä katsomaan esitys, semminkin kun tuttavani, jolla – kuten hän asian ilmaisi – niin kuin itsellänikin, on ”kaksisuuntainen mielialalahja”, suositteli minulle teosta. Kirjoitin tuonne tekstin lomaan  (sulkeisiin ja pienellä, koska ne ovat teoksen arvioinnin kannalta epäolennaisia) pari aiheeseen liittyvää kommenttia. Tähän loppuun haluan nostaa lääkkeitä koskevan lainauksen Tuuve Aron Kalasatama-kirjasta: 

”oikein määrätty lääkitys nosti minut kuopasta, josta tuskin pelkän terapian avulla olisin päässyt” (s. 240). 

Tämä on tärkeä kommentti, mutta jos se olisi yritetty ujuttaa näytelmän sisään, tulos olisi todennäköisesti ollut tökerö. Arolla on itsellään kokemusta sekä huonosta että hyvästä lääkityksestä. Omalla kohdallani, vaikka minulla on diagnoosi, jota nykylääketieteen mukaan tulisi lääkitä ”asianmukaisesti” (ja ohjeet löytyvät Käypä hoito -suosituksesta) potilaan loppuelämä, suhtaudun nykyään varsin kriittisesti lääkkeisiin ja olen sitä mieltä, että minua on monessa kohtaa tarpeettomasti ylilääkitty. Mutta pidän vaarallisina niitä ääniä, jotka meuhkaavat, että psyykenlääkkeet ovat lääketehtaiden salaliitto tai suoraan saatanasta. Myös sellaista paskaa jauhetaan, että lääkkeet tappavat kaiken luovuuden. Minulla ei ole tällaista kokemusta, olen lukuisien vuosien ajan tehnyt taidetta ja käyttänyt psyykenlääkkeitä samaan aikaan. Kuitenkin minulla on kokemus kognitiivisten kykyjen (muisti, keskittyminen, uuden oppiminen) merkittävästä heikentymisestä (tähän sitten lääkäri saattaa väittää vastaan, että no, selvää manian jäännösoireilua ja toisaalta masentuneelle tyypillistä, enkä ole aivan varma, kuka on oikeassa). Harkitsen vielä, tulenko puhumaan julkisuudessa nykysuhteestani lääkkeisiin vai kannattaako minun olla enempiä huutelematta yksityisestä kokemuksestani.

Aro kirjoittaa näyttelijä-koomikko Hannah Gadsbysta, tämän ajatuksista kuuluisasta hullunero Vincent van Goghista:

”Yhdessä pysäyttävistä monologeistaan Gadsby, koulutukseltaan taidehistorioitsija, kommentoi besserwissereitä jotka kirkkain silmin selittävät Vincent van Goghin ”luovasta hulluudesta”, jota lääkkeet eivät onneksi päässeet kahlitsemaan; lääkittynä Vincent ei varmastikaan olisi maalannut niin kirkkaita kukkapeltoja ja päläti päläti… Mihin Gadsby toteaa ihastuttavan kalseaan tapaansa, että totta helvetissä van Gogh lääkitsi itseään! Koko ajan ja millä tahansa myrkyllä joka eteen osui, samalla kun vietti ison osan 37-vuotisesta elämästään hirvittävissä psyykkisissä tuskissa, harhojen ja itsetuhon iljanteissa. Sopivan lääkityksen tuella tämä lahjakas mies olisi kukaties voinut säästää korvaparkansa, pysyä kunnossa ja saada taiteelleen arvostusta omana aikanaan. Kukaties. ”

 

 

Noin 9 rakkauskirjettä

        

Kävin katsomassa Anna Böhmin ja Maria Oivan esityksen Noin 9 rakkauskirjettä Galleria A2:ssa, jossa on myös meneillään Heli Heikkisen heleä öljymaalausnäyttely (jota kehun nyt tässä sulkeiden sisässä erikseen, eritoten violetteja sävyjä ja tekniikan taiturimaista kepeyttä– ah!).

Tekijät itse kertovat esityksestä näin: ”Noin 9 rakkauskirjettä on opastettu museokierros Annan ja Marian rakkaussuhteiden arkistoon. Se on luentoesitys, jossa he esittävät rakkauskirjeitä rakastetuilleen sekä rakkaudelle ja koettavat purkaa, mitä oikein tapahtui?! Teos koostuu teksteistä, esineistä, kuvista ja näytellyistä kohtauksista ja pohjaa muistoihin ja muihin luotettaviin lähteisiin. - - -
Näyttelykierroksen sosiaalisessa tilanteessa todentuu, kuinka käsitykset rakkaudesta eivät kuulu vain yksityisen piiriin, vaan ovat myös yhteisesti rakennettuja, yhteiskunnallisia konstruktioita. - - -
Esityksen keskeisinä lähdemateriaaleina toimivat Liv Strömquist / Punaisin ruusu puhkeaa
kukkaan -sarjakuvaan sekä bell hooks / Rakkaus muuttaa kaiken -teokseen.”

Esitys liikkuu tilassa taulujen kanssa kommunikoiden ja katsoja saa sen ajaksi jalkaansa mukavat tossut. Tunnelma on lämmin ja intiimi. Jouduin vain varomaan, etten innostuksessani rupea juttelemaan näyttelijöille kesken esityksen, että hei tosiaan joo, mutta entäs tämä juttu sitten, kun mieleen nyt juolahti… ja et kai sä nyt oo tosissas hei! Oivaltava teos kutsui yleisön nauruun monessa kohtaa (enkä suinkaan ollut ainoa hekottelija niin kuin joskus – tiedättekö sen tunteen, että nauroinko väärässä paikassa, anteeksi hui). Nauru oli ilahtumista, myötätuntoa ja samastumista.

Rakkaus on nykyään epämuodikas aihe, siltä minusta ainakin vaikuttaa, ja siksi ihastuin tähän teokseen niin kovasti. Seksistä puhutaan kaikkialla, parisuhteistakin, mutta nämä ovat vähän sellaisia teknisiä juttuja, joissa päämääränä on nautinnon, onnellisuuden ja mukavuuden maksimointi. Nyt en muista, mitä sanoja teoksessa täsmälleen käytetään, mutta tulee esiin havainto, että kuluttaminen on tullut ihmissuhteidenkin määrääväksi piirteeksi. Saman olen itse pannut viime aikoina merkille vaikkapa deittiäppi Tinderissä, jossa ei voi edes etsiä rakkautta, ainoastaan:

Pitkäaikaista kumppania. Pitkää juttua, lyhytkin käy. Lyhyttä juttua, pitkäkin käy. Hupia vähäksi aikaa. Uusia kavereita. En tiedä vielä.

Nämä ovat Tinderin viralliset vaihtoehdot, joista jokin tulee profiiliin valita. Käytännössä moni etsii ONS (one night stand), FB (fuckbuddy = nähdään ja harrastetaan seksiä, ei tehdä muuta), FWB (friends with benefits = harrastetaan seksiä ilman romanttisia tunteita, kenties voidaan tehdä jotain muutakin joskus yhdessä) ja asiaa monimutkaistaa se, että monet ihmiset eivät ole aikeissaan ja kommunikaatiossaan rehellisiä, kyseessä on melkoinen manipuloinnin areena. (Esityksessä ei kuitenkaan käsitellä Tinderiä, varmaankin juuri siksi, että näillä jutuilla harvoin on mitään tekemistä rakkauden kanssa, joka on teoksen aihe. Mutta voisi olla minulle toisen kirjoituksen aihe!)

Minua viehätti teoksen viimeistelty visuaalinen ilme. Esiintyjät ovat pukeutuneet silkkimekkoihin, Maria viininpunaiseen (ja hänellä on myös upea punainen silmämeikki), Annan mekko puolestaan on kuninkaallisen sininen – tai ehkä neitsyt Marian sininen (liekö se juuri sama pigmentti vanhoissa maalauksissa?), ja myöhemmin hän vaihtaa helmenvalkoiseen morsiuspukuun. Kohtaus, jossa esiintyjät liikehtivät ilmapallo kehojensa välissä oli liikekieleltään minimaalisen tehokas, tenhoava.

En seuraa esitystaidetta aktiivisesti, mutta kirjallisuuden puolelta on tuttu tekniikka, jossa teoksen tekoprosessin jälkiä jätetään näkyviin. ”Mitä on rakkaus, ja miten me tehtäisiin siitä esitys”, kaksikko pohtii ja sitten esittää rakkautta, toisaalta työtovereina tai ystävinä, joiden elämässä on tapahtunut rakkauksia, toisaalta ikään kuin itse rakastavaisina. Toki emme tiedä, ovatko henkilöiden toisilleen lähettämät ääniviestit autenttisia, niin kuin annetaan ymmärtää vai kenties tarkoitusta varten konstruoituja, mutta menee läpi, rakennelma on uskottava. Ja tätä ei voikaan kirjassa tehdä, sanoa: ”Tää menee musta hyvin!” juuri siinä hetkessä, kun teoksen kokijakin on paikalla. Onnistuneesti teos on samaan aikaan vilpitön ja ironinen. Roolit jäävät tulkinnalle avoimiksi eivätkä lukitu tiettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen ja täten esitys on mielestäni sekä hetero- että sateenkaariseksuaalinen.

”Tämän takia teos pitää tehdä!” Anna toteaa yhtäkkiä. Edeltävä kohtaus on käsitellyt kommunikaatio-ongelmia. Nyt ei haikailla hattararakkautta (vaikka se romanttinen rakkaus, sellaisen mahdollisuus, onkin keskiössä), vaan katse kiinnittyy läsnä olevaan tilanteeseen, yleiseen kohtaamisen ja kohtaamattomuuden problematiikkaan ihmisten välillä. Rakkaus on –  tai ei ole – juuri tässä, jokaisessa inhimillisessä kohtaamisessa.

Mielestäni koskettavin kohtaus on, kun Maria hartaan hitaasti tekee ohuilla köysillä sidonnan morsiuspukuisen Annan ylävartalolle. ”Mä oon tässä”, hän kuiskaa. ”Mä oon tässä”, toinen vastaa. Enempää sanoja ei tarvita. Sitä kai rakkaus on, läsnäoloa, itsensä toiselle antamista, avoimuutta.

Teos loppuu katsojalle annettavaan tehtävään. Jokainen paikallaolija saa ruusun, kynän ja paperin. On aika kirjoittaa oma rakkauskirje. Käsiohjelmassa sanotaan: ”Rakkauskirjeitä on vaikea kirjoittaa. On vaikea puhua, jos ei puhu samalla rakkaudettomuudesta. Sanat ja asia lipeävät, katsotaan sivuun, katsotaan kohti, tartutaan.” Juuri niin. Kirjoitan kirjeen henkilölle, joka hylkäsi minut yli 30-vuotisen suhteen jälkeen, poisti vain elämästään. Se on mieltäni painava asia, josta haluan päästä yli. Kyseessä ei ollut romanttinen läheisyys, vaan sukulaisuus. Kirjoitin, että kaipaan häntä, lupasin, että jonain päivänä annan anteeksi.

Käänsin hetkeksi katseen omaan traumaani, mutta näinkin voi käydä, jos avoimin mielin osallistuu Annan ja Marian teokseen. Se on hyvä asia, mutta ei suinkaan ainoa asia. Haluan itse ajatella rakkauden siten, että se olisi ihan tärkein arvo elämässäni. Enkä nyt puhu parisuhteesta, vaan kaikesta toisten kanssa olemisesta. Teos herätti minussa kysymyksen: mitä minä haluan antaa toiselle ihmiselle? Jos ajattelisi niin päin, ei vain että mitä minä etsin ja tarvitsen ja haluan ja mikä nyt juuri minulle sopii.

Esityksiä on vielä galleriassa (Annankatu 12) seuraavasti. Suosittelen lämpimästi ja itseänikin houkuttaa mennä toisen kerran.

16.2. klo 19.00
17.2. klo 17.00
23.2. klo 19.00
24.2. klo 19.00

LIPUT:

https://www.ticted.com/fi/search/theatre