sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kaunis, rohkea, ylpeä

Ota teinistä mallia! Upea pieni ihminen.
Mutta flyer-cheerleader ei nouse eikä lennä ilman toisten tukea. On luotettava itseensä ja jengiin,
 ja kerta toisensa jälkeen ylitettävä itsensä, fyysisesti ja henkisesti.

Miten taideblogia kannattaisi kirjoittaa?  Kun täällä kotipesässä näpyttelee, on vaikea mieltää, minkälainen vastaanotto ja vaikutus postauksillani on lukijoihin tai salaperäiseen taidemaailmaan. (Hekumassa aiemmin tästä aiheesta täällä.) Olisiko hyvä pitäytyä pelkissä työasioissa? Mites kun välillä vähän räväyttelen? Onko haitallista kertoa, että minulla on bipolaarihäiriö? Pitääkö maniapulputus deletoida? Onko ironia ja sarkasmi vaarallista? Uskaltaako provosoida? Sanani voidaan tulkita täysin eri tavoin kuin olen tarkoittanut, lukijan tausta, lähtökohdat ja asenteet vaikuttavat siihen, miten hän lukee.

”Mitä ne musta ajattelee?” Olen kuullut sanottavan, että vahvan itsetunnon omaava ihminen ei pohdi tällaista, suoraselkäisesti hän on mitä on. Mutta kuvittelisin, että hyvin harvassa ovat ne, jotka eivät edes joskus mieti tätä kysymystä. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikista tarvitse tykätä. Toisten kanssa on vaikea tulla toimeen, ja jotkut vaan vaikuttavat täysiltä k-päiltä (ja muutamat ihan oikeasti ovat). Eli toisin päin, kaikki eivät tykkää minusta, ja joittenkin mielestä minä vaikutan k-päältä. Ihan riippumatta siitä, kuinka viisas Hekuma-kirjoittaja ja taitava maalari kenties olen.

Klisee kaksi, tärkeämpi klisee: meillä on vain yksi elämä. Olisi tuhlausta kutistaa itsensä jonkin manibisneksen, imagoasian tai silkan luulottelun vuoksi. Ja tämän takia minun on helppo vastata kaikkiin äsken esittämiini kysymyksiin. Kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa. Joskus provoja ja kummallisia. Julkaisen kuvia, joita haluan julkaista. Asiaankuuluvien teoskuvien lomassa joskus hassuttelukuvia. Entisenä toimittajana kiinnitän toki huomiota ”tuottamani materiaalin” laatuun. En siis julkaise mitään äkkipikaisia purkauksia (noo, voi olla jokunen lipsahtanut), mietin monesti yön tai kahdenkin yli, miten asiani muotoilen – ja jos sisältö edelleen on äkkipikainen, sitten se saa olla, ja sen kuuluu olla. Voi olla, että suuren suuni takia olen menettänyt joitakin tienaustilaisuuksia, mutta mieluummin kuitenkin sanon, mitä haluan sanoa kuin elän pelossa ja galleristin nuhteessa. (Yhtä sanomista kyllä ehkä vähän kadun: jostain syystä kirjoitettuani tämän, seksimies ei enää pyytänyt minua töihin  – hui, mikä himokas opettajatar olenkaan! ). Tämä on minun paikkani, en tykkää olla sängyn alla piilossa. Ja haluan olla oikea minä, en mikään paperinukke. Annan teille palasia maailmastani, koska haluan antaa.

Nainen nakuna

On tosi hassua, että kuva alastomasta ihmisestä saattaa tässä kaikennähneessä kulttuurissamme edelleen herättää hyvin voimakkaita tunteita. Hekumassa on ollut pari kuvaa minusta ilman vaatteita (ei linkkiä!). Kuvat liittyivät tilanteeseen, joka oli eräänlainen performanssi, taiteellinen teko, joka vain oli tehtävä. Olin ”pukeutunut” punaiseen guassiväriin. Sain kuvan takia viha- ja halveksuntapostia. Ei sellaiselle mitään mahda; vihaajat ja halveksujat vihaavat ja halveksuvat, ei niitä ole mahdollista millään selityksillä saada ”ymmärtämään”. Luin joskus haastattelun naisesta, joka ihan ajankuluksi tapasi roikkua netin keskustelupalstoilla ilkeilemässä, näppikselle pääsy oli hänen päivänsä kohokohta. Kummallista (ehkä?) kyllä, Vauva-lehden keskustelupalsta on näistä kiusaajista kuuluisa.

Mutta vielä siitä alastomuudesta. Kun välillä tsekkaan blogin tilastot, huomaan, että punavärikuvaani käydään aika ahkerasti katsomassa. Käynnit eivät taida liittyä taiteelliseen, vaan vähän toisenlaiseen harrastukseen. Näille harrastelijoille on ihan sama, mikä kuvan alkuperäinen konteksti on. Pitäisikö minun tämän vuoksi poistaa kuva? Ei pidä.

Keskeneräinen on hyvä

Minulla on ollut tapana julkaista vaihekuvia teoksista. Näytän huonoja ja keskeneräisiä maalauksia. Tunnustan ajoittaisen taitamattomuuteni. Tuon julki sen, että teokset menevät välillä prosessissa nurinnarin pilalle ja saatan olla täysin hukassa niiden kanssa. Hyvin harvoin osaan edetä suoraviivaisen suunnitelmallisesti. Sekin on minua – miksi siis esittäisin muuta? Yksi puoli vaihekertomuksissa on, että arvelen jonkun hyötyvän niistä omassa tekemisessään. Ja vaikka on olemassa ”insinööritaiteilijoita”, jotka etenevät työssään pisteestä A pisteiden B ja C kautta loppuun D, luulen, että on paljon myös minun kaltaisiani ihmeen armoilla keikkuvia. Minulla ei myöskään ole tarvetta salata löytämiäni teknisiä kikkoja; ilahdun keksiessäni uutta ja luonteeseeni kuuluu ilon jakaminen. Tiedän, että toiset varjelevat ”salaisuuksiaan” kuin lääketehdas patenttiaan, mutta minusta on vain kiinnostavaa, jos joku haluaa kokeilla minun löytöäni; luotan siihen, että ei kukaan yhdellä kikalla voi varastaa tyyliäni.

Sanoin tämän jo aiemmin, mutta tärkeää kannattaa toistaa: Minä olen minä – hyvä. Sinä olet sinä – hyvä. Niin kannattaa ajatella, olla ja elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti