Olipahan työhuoneen kahvikerhossa puhetta eräästä meneillään olevasta näyttelystä. Sanoin boitsuille, että puolet maalauksista oli hyviä, puolet ei. "Mikäs se nyt niin radikaalin eron aiheuttaa, että jos ei ole hyvä, on huono?" kollega terävästi kysäisi. "No, niissä hyvissä oli jotenkin vaan asiat kohdallaan, jälki oli varmaa ja sujuvaa. Huonot taas vaikuttivat suttuisilta, puuttui ryhti. Yksi työ oli kyllä semmoinen, että kauan piti katsella, oliko hyvä vai huono; kai se sitten hyvä oli kuitenkin", selitin.
Palasin töihin jääden miettimään aina ajankohtaista, toistaiseksi ratkaisematonta, kysymystä: mikä tekee taideteoksesta hyvän? Taiteilijan kannalta kai kyse on vastuusta ja rehellisyydestä. Ei tule laittaa esille muuta kuin teoksia, jotka itse hyväksyy ja joista voi olla ylpeä. Ei siis tuoda näytille
"ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa" (sitaatti Alastomalta kriitikolta, joka kävi Taidemaalariliiton teosvälityksessä). Aina ei katsoja älyä taiteilijan hikeä ja kyyneleitä (taikka krokotiilinkyyneleitä!). Yhden sydänverellä maalattu ei vain kosketa toista. Muistan joitakin vuosia sitten kirjoittaneeni Taiteeseen myönteisen kritiikin otsikolla Sitruuna ja sielu. Maalauksella pitää olla sielu! Mutta sielun paikantaminen onkin sitten vaikeampaa. Jos katsoja kokee sielunyhteyttä maalauksen kanssa, kokemus on arvokas, vaikka toinen katsoja ei samaa saavuttaisi.
Sielu ei ollut mielessä, kun lisäsin
7. valkoiseen punaisen viereen mintunvihreää. Ajattelinpahan vastavärin raikastavan ja vähän sähköistävän työtä. Peitin paljetit paksulla binder-mediumilla, jotta ne jäivät kirkkaan kalvon alle. Sekoitin myös kauniin lämpimän valkoisen kullasta ja titaanivalkoisesta. Värin voi paikantaa siellä täällä paljettien ympärillä. Työ on parantunut. Mutta alimmainen "kolmio" on ihan kökkö vielä, epävarmaa suttua. Työvälineiden jäljet erottuvat liikaa ja vaalea punainen taitaa olla sävyltään väärä. Mutta se vihreä on kyllä hyvä.
+%5BHDTV+(1080)%5D.jpg)
Minusta maalaus on hyvä ja onnistunut silloin, kun voin itse samaistua siihen tai löytää muuten omaa elämääni koskevia elementtejä.
VastaaPoistaMutta mistä taiteilija tietää teoksen olevan hyvä? Niin, vaikeampi kysymys. Mutta yhdyn ajatuksiisi siitä, että hyvän teoksen tekevät jo taiteilijan omat valinnat ja ajatukset hyvästä teoksesta. Jopas oli monimutkaisesti selitetty... :P
Mukavia mietintöjä!
Parhaat teokset (missä taiteenlajissa vaan) ovat yleensä sellaisia, että jotkut pitää ihan valtavasti ja sitten on se joukko joka inhoaa, mutta ei yleensä siltä väliltä.
VastaaPoistaTäysin oppimaton (vielä toistaiseksi, tai ehkä jo jotain tietoutta on hieman kertynyt) :-) maalaustekniikoiden, -perusteiden, värisysteemien ym. suhteen tuottaa sen vapauden minulle, että hyvä taulu minusta on sellainen taulu joka on minun mielestäni hyvä. Olipas savolaisesti selitetty, mutta kai tuon ymmärtää muutkin.
Toki usein käy niin, että ensi katsomalla joku taulu on hyvä, muttei sitten pidemmän päälle kestäkään tarkastelua ja päinvastoin. Monet abstraktit taulut itse asiassa vaativat minulta "pinnansyövytysajan", ennenkuin niiden "silmillä kuunteleminen" löytää tiensä sinne aivojen/ajatusten kerroksiin jotka elävöityvät niistä.
Kiitos kommenteista ja haja-ajatusten jatkamisesta. Samastuminen (tai jokin kosketuskohta omaan elämään (hietzu) ja aikaelementti (Markus) ovat minustakin tärkeitä. Ja toki taiteen kokeminen on tunneasia, joskus käy niin että inhokista tulee lemmikki.
VastaaPoistaOmaa teosta voi olla vaikea arvioida heti sen valmistuttua. Joskus, kun katson jotakin kauan sitten tekemääni maalausta, ja ihmettelen kuinka oikein olen pystynyt tuollaisen tekemään, silloin kai maalaus on aika hyvä.