Hekuma suosittelee: mars Taidehallille!

Joku vuosi sitten kirjoitin ahkerasti kuvataidekritiikkiä. Niinpä kriitikko Maaria Oikarisen nimellä tulee jatkuvasti kutsuja avajaisiin ja lehdistötilaisuuksiin. Ihan hävettää, kun aina en edes tule avanneeksi kaikkia kirjekuoria. Välillä taas tekisi mieli mennä pressiin, mutta en ilkeä, kun en kerran kirjoita näyttelyistä kuin ihan satunnaisesti. Viimeksi kirjoitin jotakin kritiikin tapaista huhtikuussa Galleriakierros-postauksessa, sitä ennen Taidemaalaus ja Taide & Design – lehdissä vissiin viime vuonna.

Olen kirjoittanut myös kirja-arvioita; pidänhän lukemisesta ja lukemani analysoinnista. Mutta jossain kohden kirjoittaminen alkoi jumittaa, itsekritiikkini nousi ajattelun esteeksi. Lyhyenkin tekstin aikaansaaminen oli melkoisen tuskan takana ja päiväkausien tuskailu oli oikeasta työstäni, maalaamisesta, pois. Kärsin kirjoituskammosta: en saa sanoja ulos, en saa lauseita muodostumaan, enkä tällä haavaa uskalla luvata saati ehdottaa millekään julkaisevalle taholle tekstiä, jota ei ehkä tulisi syntymään. Liekö kyseessä jonkinlainen masennuksen jäännösoire.

Toivoisin pääseväni kammosta, saavani sanat virtaamaan, jo senkin takia, että omalle taiteelle on hyväksi katsoa ja pohtia, mitä ja miten muut tekevät. On mukava miettiä muiden kanssa, kysyä tekijältä ja toiselta kokijalta. Kirjoittaessa aistimukset ja ajatukset syvenevät vielä lisää.

Eilen rohkaisin mieleni ja kävin Carnegie Art Award -näyttelyn pressissä Taidehallilla. Tämä joka toinen vuosi järjestettävä tapahtuma saa minut aina uteliaaksi. Carnegie Art Award on perustettu merkittävien pohjoismaisten taiteilijoiden tukemiseksi ja nykymaalaustaiteen edistämiseksi. Maalaus määritellään laveasti: mukana on perinteisen maalaustaiteen ohella valokuvaa, videoita, valo- ja ääniteoksia, veistoksiakin. Idea kuitenkin on, että teosten tulisi käsitellä maalaustaiteen kysymyksiä ja problematiikkaa. Tapahtumaan kuuluu neljä osaa: kiertonäyttely, näyttelystä koottu kirja, näyttelyn taiteilijoista kertova elokuva sekä palkinnot neljälle taiteilijalle.

Kirjoitin toimittajien nimilistaan mediakseni Hekuma. Menin Taidehallille vielä illaksikin, kutsuvierastilaisuuteen, jossa oli mm. kiinnostava, mielipiteitä jakanut performanssi. Ja nyt Hekuma-media kirjoittaa näyttelystä heti avajaisiltana! (Hesarin juttu ilmestynee huomenna.) Alaston kriitikko on kyllä ehtinyt ihan ekana Kauppalehden ennakkojutussaan, josta selviää aika hyvin, mistä Carnegie-instituutiossa on kyse. Minä kirjoitan tässä postauksessa joistakin teoksista, jotka tekivät minuun (taidemaalarina) vaikutuksen.

Ehdoton suosikkini on norjalaisen Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) kauniskaunis videomaalaus Coral. Idea on aivan yksinkertainen: nestemäiset värit putoavat veteen (tai muuhun nesteeseen) ja leviävät siihen juoksevina nauhoina tai pyörteinä, kuohkeina, hentoina, pulleina. Kuva on käännetty ylösalaisin, mikä korostaa tapahtuman keveyttä. Taidemaalari näkee tämänkaltaisia ilmiöitä useinkin sekoittaessaan värejä, tai esimerkiksi pudottaessaan käytetyn pensselin puhtaaseen veteen odottamaan pesua. Viimeistään kolmannen pensselin upotessa astiaan vesi kuitenkin muuttuu kuraiseksi mönjäksi. Tässä värit säilyttävät puhtautensa sekoittuen toisiinsa vain hieman, eli taiteilijan on täytynyt kehittää kemiallinen konsti, jonka ansiosta sottaantumista ei tapahdu koko 12-minuuttisen teoksen aikana.

Antaisinko toisenkin palkinnon videoteokselle? Taidanpa antaa. Seppo Renvallin (s. 1963)lähes mustavalkoinen Exotique kuvaa auringonvalon viipymistä ja liikettä seinäpinnoilla, kaihtimissa, vuoteella, huoneissa, jotka jäävät anonyymeiksi, lähes abstrahoituvat. Valo ja Zape Leppäsen tekemä äänimaisema maalaavat tämän herkkävireisen teoksen. Juttelin taiteilijan kanssa, mielestäni tämä oli hyvin erilainen kuin mikään hänen aiempi työnsä. Renvall oli samaa mieltä.

Ruotsalaiselta Astrid Sylwanilta (s. 1970) on esillä kaksi isoa akryylimaalausta. Koska tekniikka on sama kuin omani, katson tällaiset teokset aina hyvin tarkkaan. Jälki on komeaa ja dynaamista. Taiteilija on käyttänyt isoja lastoja, pelannut läpikuultavuuksilla ja kankaan tekstuurilla. Mutta onko näissä sittenkään mitään omintakeista? Mieleeni tulee Irmeli Hulkko (miksei hän ole koskaan päässyt ehdokkaaksi?), jonka maalauskieli on samantapaista, mutta kenties vielä varmempaa, räjähtävämpää, vangitsevampaa - ja näiden myötä myös persoonallisempaa.

Marianna Uutisen (s. 1961) teosten kohdalla mietin taas kerran, tykkäänkö enkö tykkää. Olen kuitenkin paljossa velkaa Uutiselle: hänen oivalluksensa käyttää maalia laskostetun kankaan tavoin on saanut minut testaamaan maalimaterian mahdollisuuksia ja tekemään omia löytöjäni. Taidehallissa on esillä kaksi vahvan pinkkiä maalausta, taitavat olla samoja, joita nähtiin Piippolassa viime keväänä. Pinkin seassa on mustia pensselinvetoja, joissa harjakset erottuvat ja musta pisaroi. Seuralaiseni koki värin niin luotaantyöntävänä, ettei oikein osannut katsoa maalauksia. Minusta väri oli hieno, mutta voi olla niin, että Uutisen 1990-luvun ihanat glittermaalaukset pysyvät aina ykkösinä mielessäni. Itse asiassa taiteilija on tehnyt uusiakin glittertöitä, ainakin pienikokoisina, olen nähnyt niitä mm. galleria Aspiksessa vuosi sitten. Tykkäsin!

Ruotsalaisen Anastasia Axin (s. 1979) performanssin piti alkaman klo19.30. Esiintymisalueen lattia ja seinä oli suojattu valkoisella paperilla. Paperin päällä oli kipsimöhkäleitä, työkaluja ja rivistö pulloja, joissa toisissa oli vettä, toisissa mustetta. Juhlavieraille kannettiin tuoleja ja tarjoiltiin konvehteja odotellessa. Kun valkoisiin pukeutunut taiteilija sitten tuli paikalle, hän kehotti yleisöä siirtymään kauemmaksi. Istuin eturivissä, jännitti, tulisinko maalatuksi. Taiteilija aloitti hönkimällä mikfoniin; hän tuotti kirskuvaa ja särisevää ääntä koko esityksen ajan myös roikottamalla mikrofonia ja hieromalla sitä esineisiin. Esityksen sisältönä oli aggressio. Ax potki, löi, hajotti, roiski, sylki. Jotkut kavahtivat ja poistuivat tilasta. Pari kollegaa kommentoi myöhemmin että hohhoijaa, kun näitä on nähty, ja niin paljon parempia. Minusta esitys oli vimmassaan jotenkin tenhoava, ehkä samastuin kokemukseen maalaamisen hurjuudesta, vaikka sylkemällä en sentään ole koskaan maalannut. Seuralaiseni kärsi tinnituksesta jonkin aikaa esityksen jälkeen. Päättelimme, että performanssi ei ollut huono, sillä emme kokeneet a) myötähäpeää emmekä b) pitkästymistä. Sinänsä tietenkin oli virkistävää, että muuten melko hienostelevassa tilaisuudessa oli tällainen provokaatioelementti; yleisö oli sellaista, että osa taisi ihan oikeasti provosoituakin. (Aika tuhmasti taiteilija repi suojapaperia irti ja sotki seinää ja lopettaessaan lampsi mustat kengänkuvat laatulattiaan). Nyt, vuorokauden kuluttua, performanssi mietityttää edelleen; mieleeni tuli, olisiko esityksen aikana voinut tapahtua käänne aggressiosta rauhaan, ja miten sellaisen olisi voinut toteuttaa. Maalausprosessissa tapahtuu usein niin, mutta ei kylläkään ihan lyhyessä ajassa.

Nämä ja monta muuta kiinnostavaa esillä Taidehallissa 16.1.2011 asti. Ei kannata jättää väliin! Itse aion mennä ainakin kolmannen kerran vielä ja katsoa taiteilijoista tehdyt videot.