maanantai 2. marraskuuta 2009

Järven pelko



Kolmen vuoden päästä hän uskaltaa katsoa järveä ikkunan läpi. Hän totuttelee järveen, huomaa kestävänsä näyn.

On helpottavaa havaita, että järvi ei enää leikkaudu maisemasta irralleen. Uteliaana hän katsoo, tarkentaa katseen rantaruohikkoon. Järvi on näkökentässä taka-alalla. Ja se pysyy siellä, maiseman epätarkkana osana, vaikka hän liikuttaa katsettaan rantakoivun runkoa pitkin. Järvi ei ala tulvia töyrään yli, missään tapauksessa se ei nouse ruoholle tai ikkunaan. Puu pysyy sijoillaan, rannan puut seisovat liikkumatta, eivät muutu läpinäkyviksi. Puut ovat järven edessä, järvi pilkottaa oksien välistä. Pilkkeiden ala ei myöskään kasva, oksat pitävät muotonsa. Järvi ei tule oksien eteen, se pysyy taustalla koko ajan, vaikka hän ei lopeta katsomista.

Nyt hän tarkentaa katseensa järvelle, näkee pilvien kuvat ja kuusien vertikaaliset hahmot, tyynen kohdan, jossa heijastukset ovat tarkkoja, ja aaltoilevat kaistaleet sen ympärillä. Vaikka hän tuijottaa kohti, järven pinta pysyy tasossa, vastarannan kallio pitäytyy paikallaan, taivas on taivasta, irti järvestä niin kuin pitääkin.

Hän katsoo ikkunasta, mutta rantaan hän ei mene, missään nimessä hän ei mene laiturille.

3 kommenttia:

  1. Osaat taiteilla, mutta myös kirjoittaa? Pidin kovasti, tuli mieleen hieman se jonkun suomalaisen kirjoittama Atlantis, jossa Suomen vedet ottavat ihmiset haltuunsa eikä toisin päin.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, maalaaminen ja kirjoittaminen ovat kumpikin minulle tärkeitä ilmaisun tapoja, joskin maalaaminen on ensisijainen, omempi laji.

    Tarkoitit kai Hannu Raittilan kirjaa? Harmi kyllä en ole lukenut.

    VastaaPoista